Biisiintekoprosessi - Inspiraatioon virittyminen
Olen tehnyt omia biisejä 70-luvun lopusta alkaen. Kaikki parhaimmat biisini liittyvät omiin voimakkaisiin tunteisiini.
Parhaimmat tunnekokemukset musiikista tuli jo 9-10 -vuotiaana kun kuuntelin Ernesto Lecuonan musiikkia Iskän ajaessa autolla kesämökillemme. Sain niin kovan euforian tunteen, että iho meni kananlihalle. Piilotin tuntemukseni muilta, ja päätin experimentoida musiikin vaikutuksilla itseeni nyysimällä kyseisen kasetin Iskän autosta. Kotona, kun ketään ei ollut kyyläämässä, laitoin kasetin soimaan ja rentouduin silmät kiinni isossa telkkarituolissa. Samat väristykset kulkivat kauttani ja olin kuin lumottu. Pienelle lapselle se oli mullistava kokemus.
Kun aloin soittaa pianolla yksinkertaisia lasten pianobiisejä, en saanut sitä hyvänolontunnetta päälle. Mutta kun ryhdyin improvisoimaan pianolla, kuulin mielessäni ison orkesterin pauhun ja väristykset palasivat. Muistan vieläkin hyvin sen käänteentekevän hetken musiikillisella polullani.
Vanhemmiten olen yrittänyt päästä samoihin tunnelmiin soittaessani ja säveltäessäni. Valitettavasti en koe enää samaa intensiteettiä vaan laimean version lapsuuden kokemuksista. Silti, nämä väristykset ovat eräänlainen mittari minulle miten tunnistan "hyvän" idean tavallisen räpellyksen joukosta. Joskus ne tulevat esiin myös diggaamani musiikin kuuntelusta. Yksi yllättävä esimerkki on tämä versio kuluneesta Stairway to Heavenistä:
Tehdessäni omaa musaa, yritän virittäytyä johonkin tunteeseen joka voisi antaa minulle edellä kuvatut tuntemukset. Tapahtumien ja tunteiden muisteleminen saattaa viedä minut sopivaan inspiraatioon. Joskus pelkkä raaka periksiantamaton hakeminen soittamalla tuottaa tulosta ja jotain löytyy.
Olen monesti tehnyt kelpo biisejä murheellisena purkaen huonoa oloani musiikkiin. Kai se on terapiaa itselleni samalla.
Alan monesti hakea biisiä koska tunnistan itsessäni miellyttävän levottomuuden - ihan kuin olisi suklaalevy pöydällä odottamassa avaamista. Katson usein sohvalta soittokamojani jotka odottavat hiljaa ja kutsuvasti valmiina. Olen laittanut ne työpisteeseeni niin ergonomisesti etteivät ne jarruta minua kun homma alkaa.
Yö on minulle hyvää aikaa olla luova. Silloin aivot ovat rennossa tilassa ja ympärillä oleva hiljaisuus tuntuu rauhoittavalta. Yössä on vikana vain, kun inspis löytyy ja ei jaksa enää työstää sitä. On inhottavasti pakko mennä nukkumaan innostuneena.
Joskus kuulen biisejä unessa ja herään muistaen pätkiä niistä. Äkkiä kännykkä esiin ja hoilaamaan ideoita talteen siihen. Jälkeenpäin väsyneen musikantin öiset örinät ovat varsin hupaisaa kuunneltavaa. Onneksi välillä saan ihan kelpo biisejä lahjaksi unissa ja pystyn toteuttamaan ne melkein unissa kuullun kaltaisiksi.
Usein rentona soittamisen keskeltä pomppaa jokin melodian pätkä, sointukulku, soundi tai rytmi mihin kiinnitän huomiota. Siitä se varsinainen työstäminen alkaa kun ideakultahippu on löytynyt! Tunnistan sen välittömästi. Lisää siitä myöhemmin...
Parhaimmat tunnekokemukset musiikista tuli jo 9-10 -vuotiaana kun kuuntelin Ernesto Lecuonan musiikkia Iskän ajaessa autolla kesämökillemme. Sain niin kovan euforian tunteen, että iho meni kananlihalle. Piilotin tuntemukseni muilta, ja päätin experimentoida musiikin vaikutuksilla itseeni nyysimällä kyseisen kasetin Iskän autosta. Kotona, kun ketään ei ollut kyyläämässä, laitoin kasetin soimaan ja rentouduin silmät kiinni isossa telkkarituolissa. Samat väristykset kulkivat kauttani ja olin kuin lumottu. Pienelle lapselle se oli mullistava kokemus.
Kun aloin soittaa pianolla yksinkertaisia lasten pianobiisejä, en saanut sitä hyvänolontunnetta päälle. Mutta kun ryhdyin improvisoimaan pianolla, kuulin mielessäni ison orkesterin pauhun ja väristykset palasivat. Muistan vieläkin hyvin sen käänteentekevän hetken musiikillisella polullani.
Vanhemmiten olen yrittänyt päästä samoihin tunnelmiin soittaessani ja säveltäessäni. Valitettavasti en koe enää samaa intensiteettiä vaan laimean version lapsuuden kokemuksista. Silti, nämä väristykset ovat eräänlainen mittari minulle miten tunnistan "hyvän" idean tavallisen räpellyksen joukosta. Joskus ne tulevat esiin myös diggaamani musiikin kuuntelusta. Yksi yllättävä esimerkki on tämä versio kuluneesta Stairway to Heavenistä:
Tehdessäni omaa musaa, yritän virittäytyä johonkin tunteeseen joka voisi antaa minulle edellä kuvatut tuntemukset. Tapahtumien ja tunteiden muisteleminen saattaa viedä minut sopivaan inspiraatioon. Joskus pelkkä raaka periksiantamaton hakeminen soittamalla tuottaa tulosta ja jotain löytyy.
Olen monesti tehnyt kelpo biisejä murheellisena purkaen huonoa oloani musiikkiin. Kai se on terapiaa itselleni samalla.
Alan monesti hakea biisiä koska tunnistan itsessäni miellyttävän levottomuuden - ihan kuin olisi suklaalevy pöydällä odottamassa avaamista. Katson usein sohvalta soittokamojani jotka odottavat hiljaa ja kutsuvasti valmiina. Olen laittanut ne työpisteeseeni niin ergonomisesti etteivät ne jarruta minua kun homma alkaa.
Yö on minulle hyvää aikaa olla luova. Silloin aivot ovat rennossa tilassa ja ympärillä oleva hiljaisuus tuntuu rauhoittavalta. Yössä on vikana vain, kun inspis löytyy ja ei jaksa enää työstää sitä. On inhottavasti pakko mennä nukkumaan innostuneena.
Joskus kuulen biisejä unessa ja herään muistaen pätkiä niistä. Äkkiä kännykkä esiin ja hoilaamaan ideoita talteen siihen. Jälkeenpäin väsyneen musikantin öiset örinät ovat varsin hupaisaa kuunneltavaa. Onneksi välillä saan ihan kelpo biisejä lahjaksi unissa ja pystyn toteuttamaan ne melkein unissa kuullun kaltaisiksi.
Usein rentona soittamisen keskeltä pomppaa jokin melodian pätkä, sointukulku, soundi tai rytmi mihin kiinnitän huomiota. Siitä se varsinainen työstäminen alkaa kun ideakultahippu on löytynyt! Tunnistan sen välittömästi. Lisää siitä myöhemmin...
Kommentit
Lähetä kommentti