Lapselle oma pitkäjousi ja harrastus alkuun
Aseita lapselle?!
Hell yeah!
No ei ihan sillä asenteella, vaan aikojen alusta lapset ovat tykänneet heittää kiviä & keppejä, ampua nuolia ja koettaa osua maaliin. Minusta se on luonnollista ja ei ole ristiriidassa eettisten arvojen kanssa kunhan ei ole tarkoitus vahingoittaa ketään. Jousiammunta on mukava urheilulaji ja harrastus jonka voi viedä eri suuntiin aikanaan, esimerkiksi olympialaisiin saakka.
Tämä blogikirjoitus ei ole jousenteko-ohje vaan nopea katsaus jousiammuntaan lapsen kanssa.
Puujousen rakentaminen vaatii erikoisosaamista, jos halutaan tehdä kunnollinen ja turvallinen jousi. Helpointa on tietysti ottaa pajunoksa ja virittää siihen naru. Siinä on lutku jousipyssy jolla saa tikkua lentämään kymmenen metriä. Itse tein alle kymmen vuotiaana sellaisia useita. Aikuisena perehdyin perinteisten metsästys- ja sotajousien tekemiseen oikein pieteetillä. Kun lapseni osoitti edes lievää kiinnostusta jousiammuntaa kohtaan, päätin tehdä hänelle kunnon setin nuolineen ja varusteineen.
Legendaarisia jousipuita on marjakuusi, jalava ja laburnum (kultasade). Onneksi sain käsiini pari sopivan kokoista laburnum-runkoa joista tein toisesta tytölleni aihion. Leikkasin puupalikan sen sallimiin maksimimittoihin 55" pitkä ja 1" leveä.
Jousihan tehdään eri vaiheissa - aihio, kavennus, ohennus, tilleröinti (säädetään kaarevuus oikein ja samalla jäykkyys). Käytin jänteenä kunnollista ja turvallista oikeaa jousenjännematskua, dacronia. Jousen päälle Danish Oilia muutama kerros ja keppi oli valmis. 15 paunaa jäykkyys 20 tuuman vetopituudella. Veikkaan, että maapallolla ei ole montaa lasta jolla on oma laburnum-pitkäjousi! (Tällä hetkellä lapsellani on niitä kaksi!)
Kuvassa jousi on vielä keskeneräisenä tilleröitävänä. Lapojen kaartuminen ei ole vielä symmetristä.
Nuolet tein omista kilpanuolistani jotka olivat menneet kärjen läheltä poikki. Näin lapselle tuli kunnolliset nuolet jotka lentävät suoraan, jäävät kiinni kohteeseen ja näyttävät päheiltä.
Vielä pitäisi tehdä nuoliviini samasta nahasta kuin rannesuoja ja sormisuoja.
Kun ensimmäinen ampumiskerta tehtiin paikallisella niityllä, varmistin ettei paikalla ole muita ihmisiä tai eläimiä. Heinä oli alhaalla koska oli vielä toukokuu.
Ensiksi kokeilimme vaan ampua suoraan eteen noin 10m. On tärkeää opettaa lapselle turvallinen tapa pitää jousesta ja nuolesta kiinni niin ettei tule haavereita. Into loppuu äkkiä kun alkaa pelkäämään tuleeko haavoja lisää. Ekat nuolet lensivät pari metriä ja vähän sinnepäin, mutta vähitellen lapsi sai kiinni hommasta ja alkoi kunnolla ampua nuolta suoraan. Päädyimme lopulta mielikuvitusleikkiin, jossa kerroin leijonan lähestyvän. On vain kolme nuolta jolla osua leijonaan ja pysäyttää se ennenkuin se on hyökkää. Eka nuoli ohi. Toinenkin ohi ja syke kasvaa. Leijona on jo ihan lähellä ja kolmas osuukin sydämeen ja leijona pysähtyy jalkojen juureen. Sama leikki sitten uudestaan lapsen pyynnöstä monta kertaa.
Lopussa kävi pieni moka kun nuoli karkasi väärään suuntaan ja komeassa kaaressa lensi pitkän matkaa suoraan jalkakäytävälle. Lapsi hätääntyi ja alkoi itkeä. Haimme nuolen pois ja lohdutuksen jälkeen sovimme että ollaan varovaisempia jatkossa. Leijona-leikki taas käyntiin ja harmitus katosi äkkiä.
Iltapäivä hujahti nopeasti ohi. Parasta oli kuulla lapsen kysymys: "Iskä, tullaanko joku päivä uudestaan ampumaan?"
Koska jousimmuntaan liittyy osumisen ilo ja ohiampumisen pettymys, on oleellista miettiä maalitaulua, Sen voi tehdä mustasta jätesäkistä johon tungetaan sanomalehtiä ja muuta paperiroskaa. Se pysäyttää lujaakin lentävän nuolen ja irroittaminen tapahtuu myös kätevästi. Mitään vanereita ei kannata laittaa taustaksi koska nuolet hajoavat liian kovaan taustaan. Jätesäkin keskelle voi laittaa lisäksi jonkin kuvan mihin voi yrittää osua.
Jousenteko ja sillä ampuminen ovat todellakin harvinaista erityisosaamista! Minusta on mukavaa kun voin käyttää hankkimiani taitoja toisten iloksi.
Saa nähdä miten loppuvuosi sujuu jousiammunnan merkeissä lapsen kanssa. Innostuuko lisää lennättämään nuolia vai tehdäänkö muita juttuja...
Hell yeah!
No ei ihan sillä asenteella, vaan aikojen alusta lapset ovat tykänneet heittää kiviä & keppejä, ampua nuolia ja koettaa osua maaliin. Minusta se on luonnollista ja ei ole ristiriidassa eettisten arvojen kanssa kunhan ei ole tarkoitus vahingoittaa ketään. Jousiammunta on mukava urheilulaji ja harrastus jonka voi viedä eri suuntiin aikanaan, esimerkiksi olympialaisiin saakka.
Tämä blogikirjoitus ei ole jousenteko-ohje vaan nopea katsaus jousiammuntaan lapsen kanssa.
Puujousen rakentaminen vaatii erikoisosaamista, jos halutaan tehdä kunnollinen ja turvallinen jousi. Helpointa on tietysti ottaa pajunoksa ja virittää siihen naru. Siinä on lutku jousipyssy jolla saa tikkua lentämään kymmenen metriä. Itse tein alle kymmen vuotiaana sellaisia useita. Aikuisena perehdyin perinteisten metsästys- ja sotajousien tekemiseen oikein pieteetillä. Kun lapseni osoitti edes lievää kiinnostusta jousiammuntaa kohtaan, päätin tehdä hänelle kunnon setin nuolineen ja varusteineen.
Legendaarisia jousipuita on marjakuusi, jalava ja laburnum (kultasade). Onneksi sain käsiini pari sopivan kokoista laburnum-runkoa joista tein toisesta tytölleni aihion. Leikkasin puupalikan sen sallimiin maksimimittoihin 55" pitkä ja 1" leveä.
Jousihan tehdään eri vaiheissa - aihio, kavennus, ohennus, tilleröinti (säädetään kaarevuus oikein ja samalla jäykkyys). Käytin jänteenä kunnollista ja turvallista oikeaa jousenjännematskua, dacronia. Jousen päälle Danish Oilia muutama kerros ja keppi oli valmis. 15 paunaa jäykkyys 20 tuuman vetopituudella. Veikkaan, että maapallolla ei ole montaa lasta jolla on oma laburnum-pitkäjousi! (Tällä hetkellä lapsellani on niitä kaksi!)
Nuolet tein omista kilpanuolistani jotka olivat menneet kärjen läheltä poikki. Näin lapselle tuli kunnolliset nuolet jotka lentävät suoraan, jäävät kiinni kohteeseen ja näyttävät päheiltä.
Vielä pitäisi tehdä nuoliviini samasta nahasta kuin rannesuoja ja sormisuoja.
Kun ensimmäinen ampumiskerta tehtiin paikallisella niityllä, varmistin ettei paikalla ole muita ihmisiä tai eläimiä. Heinä oli alhaalla koska oli vielä toukokuu.
Ensiksi kokeilimme vaan ampua suoraan eteen noin 10m. On tärkeää opettaa lapselle turvallinen tapa pitää jousesta ja nuolesta kiinni niin ettei tule haavereita. Into loppuu äkkiä kun alkaa pelkäämään tuleeko haavoja lisää. Ekat nuolet lensivät pari metriä ja vähän sinnepäin, mutta vähitellen lapsi sai kiinni hommasta ja alkoi kunnolla ampua nuolta suoraan. Päädyimme lopulta mielikuvitusleikkiin, jossa kerroin leijonan lähestyvän. On vain kolme nuolta jolla osua leijonaan ja pysäyttää se ennenkuin se on hyökkää. Eka nuoli ohi. Toinenkin ohi ja syke kasvaa. Leijona on jo ihan lähellä ja kolmas osuukin sydämeen ja leijona pysähtyy jalkojen juureen. Sama leikki sitten uudestaan lapsen pyynnöstä monta kertaa.
Lopussa kävi pieni moka kun nuoli karkasi väärään suuntaan ja komeassa kaaressa lensi pitkän matkaa suoraan jalkakäytävälle. Lapsi hätääntyi ja alkoi itkeä. Haimme nuolen pois ja lohdutuksen jälkeen sovimme että ollaan varovaisempia jatkossa. Leijona-leikki taas käyntiin ja harmitus katosi äkkiä.
Iltapäivä hujahti nopeasti ohi. Parasta oli kuulla lapsen kysymys: "Iskä, tullaanko joku päivä uudestaan ampumaan?"
Koska jousimmuntaan liittyy osumisen ilo ja ohiampumisen pettymys, on oleellista miettiä maalitaulua, Sen voi tehdä mustasta jätesäkistä johon tungetaan sanomalehtiä ja muuta paperiroskaa. Se pysäyttää lujaakin lentävän nuolen ja irroittaminen tapahtuu myös kätevästi. Mitään vanereita ei kannata laittaa taustaksi koska nuolet hajoavat liian kovaan taustaan. Jätesäkin keskelle voi laittaa lisäksi jonkin kuvan mihin voi yrittää osua.
Jousenteko ja sillä ampuminen ovat todellakin harvinaista erityisosaamista! Minusta on mukavaa kun voin käyttää hankkimiani taitoja toisten iloksi.
Saa nähdä miten loppuvuosi sujuu jousiammunnan merkeissä lapsen kanssa. Innostuuko lisää lennättämään nuolia vai tehdäänkö muita juttuja...
Kommentit
Lähetä kommentti